Hae
Julia Erica

KUN LAPSI TIPPUI SOHVALTA.

Helvetti. Helvetin helvetin helvetti. Idiootti, idiootti ja idiootti. Typerä, ajattelematon, idiootti. HUONO ÄITI. Ihan kamala. Minä.

Ihana lauantai, ainakin piti olla. Meille tuli vieraita ja siinä sitten juotiin kahvia tavallisesti, olkkarin sohvalla. Eevi käveli sohvalla metrin matkaa edestakaisin. Kävi aina kääntymässä ja tuli takaisin. Sohvalla istui neljä ihmistä, ja Eevi käveli siis selkänojan ja selkien välissä. Mun katse liikkua Eevin ja läppärin väliä, vilkuilin Kodin1:sen sivuilta -40% kalusteita. Eevi, läppäri, Eevi, läppäri, Eevi. EEVI! Kuului tömähdys ja tyttö makasi rähmällään lattialla. 
Paniikki-itku valtasi tytön ja lähdettiinkin yläkertaan rauhoittumaan. Viidessä minuutissa tilanne oli ohi ja neiti oli täysin omaitsensä, nauravainen ja hyväntuulinen. Otsaan jäi muistomerkki tapahtuneesta, punainen läntti, joka luultavasti muuttuu yön aikana mustelmaksi. Nyt yöllä herättelen tyttöä kahden tunnin välein ja höpötän sille tavallisia juttuja ja toivon saavani vastaukseksi thöi, äitä, hä, ei, ätä tai nännäänää, eli Eevin tavallisimmat höpötykset. 
Tiedättekö, itkettää, hävettää, harmittaa ja ahdistaa. Tämähän olisi voinut sattua päivällä mun ollessa ovi auki vessassa, tai sillon kun teen ruokaa. Mutta tämä tapahtui niin että meitä oli monta paikanpäällä, eikä kukaan kerennyt nappaan koppia. Tyhmä minä. Hiton tyhmä. 
Kun halaan tota rinnan päällä nukkuvaa tyttöä, polttaa sisuskaluja täysillä ja kyyneleet valuu mun silmistä. En ikinä anna anteeksi itselleni jos tästä tulee jotain. En ikinä anna anteeksi itselleni että näin pääsi käymään.

HELPPO VAUVAVUOSI. OIKEASTI.

Raskaus on helvetin kipeä sairaus, synnytys on tappava ja vauva aika on henkinen helvetti. Koskaan et saa nukkua rauhassa, syödä lämmintä ruokaa ja juoda kuumaa kahvia. Mies muuttuu aivottomaksi ja tunteettomaksi luuseriksi joka loppupeleissä pakenee ahdistavaa perhe-elämää. Tiedättehän, näin tapahtuu kaikille?
Joo, kaikesta sitä varoiteltiin sillonkun raskaudesta ilmoitettiin. Ja kaikkeen me yritettiinkin varautua kun Eeviä odotettiin. Vaan kun synnytys käynnistyi, mä pölkkypää en edes tajunnut sitä. Luulin niitä supistuksia harjoitussupistuksiksi. Hoidettiin kaverin kanssa pitopalvelutilauskin mun synnytyksen ollessa käynnissä. Sairaalaan lähdettiin ilman kassia, kun mä olin menossa kampaajalle mutta Eetu lähti viemään mua sairaalaan. Matkalla sinne ajettiin väärästä rampista, niin poikettiin mäkkärissäkin ohimennen. Kyllä sen sanon että kovinta kokemaani kipua se oli ennen epiduraalia, mutta kun sen sain, oli kaikki kipu poissa. Siellä mä ilokaasuissa kikattelin muutaman tunnin ja sitten ponnistettiin. Eetu sanoikin jälkeenpäin, ettei uskonut että synnytän, kun normaalisti hälyytän mediheliä paikalle, kun tikku tulee sormeen. Oikeastihan mun synnytys oli noin helppo johtuen siitä että odotin kokoajan koska se kipu on niin tappavaa kun kaikki pelotteli. Ajattelin koko ajan ettei saa valittaa, kun pian sattuu enemmän. 
Kun kotiuduttiin otin heti todella löysän asenteen kaikkeen. Nukutaan kun väsyttää ja syödään kun on nälkä. Yksi tuttu sanoikin että me eletään ihan liian pellossa, kun valvotun yön jälkeen nukuttiin ne yöunet kahdelta päivällä ja herättiin kahden tunnin päästä. Mä en valittanut, koska sitähän se vauva aika on, ei koskaan saa nukkua ja kaikki on kamalaa. Eevi valvoi huutaen lukuisia öitä ja koliikkiakin epäiltiin jossain kohtaa. Appiukolla kyläillessä kävelin 3 kilometriä sisätiloissa kun hyssyttelin huutavaa Eeviä. Ei saa valittaa, tätähän tää vauva aika on. Eevi heräili öisin ja mä nukuin sillonkun Eevikin, oli sitten yö tai päivä. Toiset näki vaivaa meidän rytmittömyydestä, mutta mä ajattelin että se on parasta meille, kyllä me keretään kellon perässä juosta myöhemminkin. ”Kyllä se rytmi muodostuu omalla painollaan”, perustelin kaikille. Niinhän siinä kävikin. 
Välillä jaksaminen oli äärettömän vaikeaa kun kaikkia meitä painoi armoton väsymys. Yksi mun perheenjäsen makasi sairaalassa, eikä ihan oikeasti enää tiedetty nouseeko se koskaan sieltä pedistä. Ja toinen mun perheenjäsen aloitti solumyrkkyhoidot. Siinä samalla meidän tukiverkostossa oli painava aukko, joka onneksi saatiin korjattua.

Loppupeleissä kuitenkin koen meidän vauvavuosi oli äärettömän helppo, oikeastaan ehkä helpoin mistä oon koskaan kuullutkaan. Muutama päivä sitten keskustelinkin Eetun äidin kanssa aiheesta, ja sanoin että koen välillä huonoa omaatuntoa siitä, kun meillä on ollut niin helppoa. Koen huonoa omaatuntoa siitä että ihan aidosti nautin tästä perhe-elämästä. Ihan oikeasti en ole väsynyt. Ja kun mulla ei ole oikeasti syytä valittaa mistään. Kaverit valittaa väsymystään ja mä vaan vastailen että ”uskon” tai ” voin vaan kuvitella”, kun en keksi muutakaan.
Mä luulen että helppoa tästä kaikesta teki mun asenne. Tiedän etten voi mennä sanomaan kolmen lapsen + koliikkivauvan äidille että ”hei, sulla on nyt väärä asenne”, kun toinen valittaa väsymystään, mutta väitän kuitenkin että asenteella on iso vaikutus jaksamiseen. Mun asenne oli tosi rento kaikkeen ja osasin pyytää apua jos sitä tarvitsin. Osasin ottaa omaa-aikaa jos siltä tuntui ja saan toki viettää sitä edelleen jos haluan. Ja voin sanoa että kyllä tekee hyvää välillä lähteä shoppailemaan ilman tenavaa, tai vaikka baariin jos siltä tuntuu. Mutta, oikeastaan se shoppailukin on oikeasti kivaa ton meidän taaperon kanssa. Mielelläni otan sitä nykyään mukaan kaupoille, kun toinen on niin tohkeissaan kun saa kävellä itsekseen ja ihmetellä hienoja juttuja.

Mä luulen että mulla on sellanen äitiluonne. Pienestä pitäen haaveilin pikkusisaresta ja olin aina lapsenvahtina mielelläni, kun pikkunaperot on niin ihania. Kaikki me ei onneksi olla samanlaisia eikä tarvikkaan olla. Tämmönen mä oon, äiti, joka ihan oikeasti nauttii näistä vuoden kestäneistä katkonaisista unista, itkupotkuraivareista ja kaikesta siitä mitä tuo tenava toi tullessaan. <3