Hae
Julia Erica

ISÄ LÄHIVANHEMPANA

Joskus ihmiset eroavat, ja niin kävi mun vanhemmillekkin. Olin sillon yksitoista vuotias. Mun monen kaverin vanhemmat olivat eronneet, joten tiesin kyllä mitä se tarkoitti. Vanhemmat eivät asu yhdessä, meillä lapsilla on kaksi kotia, vietämme kaksi joulua. Joskus meillä voi olla äiti- tai isäpuoli. 
Isä jäi asumaan meidän omakotitaloon ja äiti muutti ensimmäiseen tarjottuun vapaaseen asuntoon, yksiöön. Jäimme siis kaikki lapset asumaan mun isän luokse. Se tuntui kaikista turvallisimmalta ratkaisulta sillon. Me lapset saimme jatkaa samaa koulua, asua samoilla kulmilla ja harjoitella uudenlaista elämää silti tutussa talossa. Vuosien saatossa mun veljet muuttivat mun äidille, ja mä jäin kuitenkin iskälle. Se on usein herättänyt porukassa ihmetystä.
Koulussa jokainen opettaja ihmetteli miksi mä asun isäni luona, ja usein on automaattisesti oletettu, että mun äitini on juoppo, hullu tai muuten vaan kykenemätön huolehtimaan musta. Onnekseni oon kuitenkin saanut aina korjata muiden käsityksiä kertomalla että äitini on täysin selväjärkinen ihminen, olen vain itse halunnut asua isäni kanssa. Usein mua myös kehotettiin muuttamaan mun äidille, koska se on mun äiti. Sosiaalitoimistokin hiillosti meitä, ja painosti mua muuttamaan mun äidille, koska vain poikkeustapauksissa lapsi asuu isällään (?). Multa on jopa kysytty että pakottaako mun isä mut asumaan luonaan, vai miksi ihmeessä mä siellä asun. Ihmisten oli vaikea ymmärtää, että yksinkertaisesti itse halusin asua siellä. 
Minkälaista se elämä sitten iskän kanssa oli?

Ihan normaalia. Alkuun ehkä vähän erikoista. Meillä siis aijemmin äiti oli hoitanut mun kanssa esim shoppailureissut, joten tuntui vähän oudolta roudata iskää kaupasta toiseen etsimässä mulle sitä täydellistä takkia. Tai saada siltä minkäänlaista mielipidettä, kumpi on parempi takki, pinkki vai vaaleanpunainen. Saatika mitä eroa niillä väreillä on. Tuntui myös oudolta ruveta puhumaan iskälle enemmän ihan perusasioista, kun ei yleensä sellasista oltu puhuttu. Kaikkein vaikein keskustelu mulle on ollut se kun mulla alkoi kuukautiset ensimmäisen kerran. 
Mulla oli vatsa ollut muutaman päivän todella kipeä. Valitin sitä ääneen ja olin koulustakin pois sen takia. Yhdellä pissareissulla huomasin veritahran ja mun reilut kymmenen vuotta vanhat aivot raksutti hetken aikaa, tultuaan tulokseen että kuukautiset alkoivat. Mun oli vaan otettava se puhelin käteen ja soitettava iskälle ” Moi iskä. Nyt tiedän mistä tää mahakipu johtu. Mulla meinaan alkoi menkat.” Hetken hiljaisuuden jälkeen iskä vastasi ” Jaha, no mitäs nyt?”. Niin mitäs nyt, siellä me seistiin hetken päästä S-marketin sidehyllyllä hiljaa vierekkäin, tuijotettiin niitä kymmeniä erilaisia paketteja, ja lähdettiin takaisin kotiin, tyhjin käsin. Ei meillä kummallaan ollut mitään hajua niiden erilaisuudesta ja mikä on hyvä. Äiti ne kävi mulle myöhemmin ostamassa.
Iskää vähättelmättä asiat vähän helpottuivat kun Iskä löysi uuden naisystävän. Tai siis sillon alkoi mun pahin teini-ikä, ja osoitin mieltäni kaikesta, mutta mä en ollut enää ainoa nainen talossa. Mun ei tarvinnut selittää miksei ne turtles-lakanat enää kelpaakkaan, miksi tarvin taas uuden ripsivärin tai miksi hiukset pitää taas värjätä.
Meillä oli aina aika selkeet sävelet miten toimitaan. Kotiintuloajat iskä ilmoitti mulle kerran, ja ne oli todellakin ”muistettava”. Tietysti mä myöhästelin ja kaikkea mahdollista, mutta silti mulla paino aina omallatunnolla, jos olin myöhässä. Iskä opettikin kaikki asiat omantunnon kautta. Joskus olin kylällä ryyppäämässä, saavuin kotiin kolme tuntia myöhässä ja aivan ympäri kännissä, eikä iskä sanonut mulle siitä mitään. Aamulla kun heräsin ja kävelin olohuoneeseen iskä ei sanonut vieläkään mitään, vaan katsoi mua niin pahasti kun voi vaan katsoa, ihan kun se ois jäädyttänyt mun sisuskalut. Mua hävetti niin paljon että jäin kotiin seuraaviksi päiviksi, automaattisesti, vaikkei mulle mitään arestia oltukaan annettu. Se oli vähän niinkun sanaton sopimus. Pahinta oli aina se kun iskä ei sanonut mitään. Sillon tiesi että on tullut mokattua pahemman kerran, eikä todellakaan tarvi toistaa samaa virhettä enää.
Mä oon pystynyt puhuun iskälle melkein aina kaikesta. Jos valehtelin iskälle jostain, se kaivoi mun omaatuntoa niin kauan kunnes sain kakistettua totuuden pihalle. Jos en pystynyt kertomaan asiaa iskälle, sain kerrottua sen kuitenkin sen vaimolle. On oikeesti hienoo että nuorella on turvallisia aikuisia kelle kertoa huolia. Tärkeintä on luottamuksen arvoinen aikuinen, kelle voi puhua ilman että tarvii pelätä huutoa tai mitään muutakaan. Siitä oonkin älyttömän kiitollinen, että mulla on ollut aina turvallisia aikuisia ympärillä hirveesti. Niin iskä ja äitipuoli, kun äiti ja isäpuoli. Ja siihen päälle vielä pari muutakin. Ja aijon todellakin opettaa Eeville, että ei oo mitään asiaa mistä ei voisi puhua. Ja jos se ei halua siitä mulle puhua, niin puhuu sitten jollekkin muulle, kunhan puhuu.

Kaikinpuolin tää on kasvattanut meitä kumpaakin ihan hirveesti. Oon oppinut iskältä paljon muutakin kun miten ”klapit” pinotaan oikea oppisesti tai mistä puusta tehdään hienoin kuksa. Iskä on varmasti oppinut multa myös paljon muutakin kun mitä eroa on paidalla, paitulilla ja neuleella, tai pinkillä ja vaaleanpunaisella. 
Parhain hetki oli ehdottomasti se kun mulla oli hiihtokilpailut joskus ala-asteella. Kaikkien muiden vanhemmat oli jokaisissa kisoissa kannustamassa lapsiaan, ja mun vanhemmat ei koskaan kerennyt tuleen paikalle. Sitten tän kerran kun kurvaan mutkan kautta loppusuoralle, mun iskä kannustaa mua yleisön joukossa. Se tunne! En edes muista voitinko sillon mitään, kun mulle parhain palkinto oli se että joku mun perheestä oli mua kannustamassa! Arvatkaa montako nessua meni kirjottaessa tätä hiihtojuttua 😀


Tähän loppuun haluan vielä sanoa, että vietin paljon aikaa myös mun äidin luona. Välillä olin siellä viikkoja ja välillä kävin harvemmin. Tän postauksen tarkoitus oli kertoa siitä kun asuin isällä, joten siksi puhun ainoastaan siitä.

Luin tekstin uusiks vähän enemmän virkeenä, niin siis muutin omilleni 17-vuotiaana, en siis asu enään iskän luona 😀

0 kommenttia

  1. Rimppalanmutsi Ja koirat haukkuu kirjoitti:

    Mä kans rupesin pillittää kun luin tekstiä.itsellä myös kavereita jäänyt asumaan isälleen,ja aivan kunnollisia niistä on kasvanut. Nuorimmalla lapselleni on aivan huippuisä, joka on antanut kunnon miehenmallin myös muille lapsilleni.isäsuhde on varmasti tärkeämpiä suhteita ihmisen elämässä. Itselläni oli huono vaikka ihan perusperheenä asuimme isän kuolemaan asti. Ikinä en ole ikävöinyt isääni kuoleman jälkeen ja olen ihmetellyt tätä useasti.

  2. Netan Koti - Sisustus- Perhe - Lifestyle kirjoitti:

    Löysin blogisi nyt ja tämän tekstin pohjalta jään kyllä seurailemaan jatkoa! 🙂

  3. Hikiliikkuja kirjoitti:

    Ihana kirjoitus! Isä on tärkeä!

  4. Laura // Tehtävänimikkeenä Äiti. kirjoitti:

    mun vanhemmat erosivat mun ollessa 17 ja mä jäin myös asumaan mun isän kanssa 🙂 mä olen aina ollut vähän isin tyttö ja taidan olla sitä edelleen… :p 😀

  5. Julia // SININEN NORSU JA SAMETTIKARHU kirjoitti:

    Aivan! Ei hyvä huoltajuus sukupuolta katso. Äiti-lapsi suhde on mun mielestä usein sellanen "automaattinen" ja isä-lapsi suhde vaatii usein vähän enemmän..

  6. Julia // SININEN NORSU JA SAMETTIKARHU kirjoitti:

    Mun mielestä on hyvä että isitkin saa mahdollisuuden! 🙂 Sama homma täällä, isin tyttö pienestä pitäen!!

  7. Julia // SININEN NORSU JA SAMETTIKARHU kirjoitti:

    Kiva että tykkäsit! 🙂

  8. Tuula Johanna kirjoitti:

    I feel this! Mun vanhemmat eros kun olin jotain 8, ja muutin faijan luo 10-vuotiaana. Asuin siellä siihen asti että muutin omilleni.
    Mä jouduin säännöllisesti selittelemään ja perustelemaan ihmisille sitä, että miksi mä asun isäni luona enkä äidin. (No siis, koska halusin.)
    Mä oon saanut kuulla kavereilta että "ois ihan hirveetä asua pelkästään isän kanssa." Mä en ikinä ymmärtänyt mikä siinä oli sitä hirveetä.

    Mut vähän pöljältä se tuntu, raahata isää mukana vaatekaupasta toiseen – kun ei siitä mitään kunnollisia mielipiteitä irti saanut. 😀

  9. Anonyymi kirjoitti:

    Mukava, että tällaisiakin tarinoita on. Ikävä sinänsä, että ihmiset eroaa. Haluaisin tuohon isänä kommentoida, että itsestä tuntui mielenkiintoiselta mennä lasten kanssa vaatekauppaan eka kertaa eron jälkeen, kun sitä oli jotenkin ylpeä, että nämä on minun(kin) lapsia ja saan ostaa niille millaisia vaatteita haluamme, ilman että toinen on kommentoimassa ja kyseenalaistamassa mitään, kuten että niillähän on nuita housuja tai paitoja tai että minä ostan sieltä. Eli se tunne, se oli vain jännä ja on edelleenkin sitä.

  10. Anonyymi kirjoitti:

    Sattumalta eksyin tälle sivulle ,luen mielen kiinnolla kertomuksianne . Katson asiaa siltä lähivanhempana oleva isän kantilta .
    Joudun usein selittämään ihmisille miksi asun tyttäreni kanssa kahdestaan , kyllä tyttärelläni on elossa oleva äiti, yms.
    nim. kummajaisisukkiko

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *