Hae
Julia Erica

KUN RASKAUSTESTI NÄYTTI PLUSSAA

Palataan kesään 2014.
Mulla oli valmistujaisjuhlat mun isän luona. Paikalla oli suurin osa isän puolen sukulaisista. Aamulla kun heräsin niin mun kasvoihin oli ilmestynyt isoja finnejä. Varmaan stressistä, olinhan mä stressannut niitä juhlia jo monta viikkoa.

Kampaajan kautta kotiin meikkaileen ja siitä kävellen iskälle. Aurinko paistoi ja oli varmaan kesäkuun ainut lämmin päivä. Mulla ei ollut kyllä yhtään lämmin, tärisin koko ajan ja olin ihan jäässä, väsymyksestä. Ainahan mä oon jäässä kun nukun liian vähän. Olinhan mä valvonut edellisyönä myöhään ja herännyt tosi aikasin. 

Mun Mummu pyysi mua lukeen ääneen sille mun arvosanoja, koska se ei nähnyt lukea. Seisoin Mummun vieressä ja yritin lukea mun numeroita, mutta jouduin pitää koko ajan taukoja koska mun päässä rupes pyöriin ja mä hengästyin. Kilpirauhasessa vikaa, sanoi toinen mummu. Kehotti mua menemään mahdollisimman pian lääkäriin. 

Maljat kohotettiin ja booliakin oli niin paljon kun jaksais vaan juoda. Vaan en juonut, kun ei maistunut, johtuen taas väsymyksestä.

Mahassa neppaili ja olin kärttyinen. Niin ja olihan mulla niitä finnejä. Kuukautiset oli tuttuun tyyliin myöhässä niinkun harvase kuukausi. Mutta joo, kuukautiset alkaa.

Ruoka maistui liiankin hyvin monta viikkoa ja paino oli vaan tippunut. Söin edellisyönä paketin juustonakkeja ja juustoa. Niin ja soitinhan mä Sanniinalle yks aamu että lähtee kaupasta hakeen mulle Kinder Buenoita. Vaikka kymmenen. Molempia makuja. Mutta kahvia en voinut juoda, hyi. Ennenhän sitä meni ainakin pari pannua päivässä. Mutta mulla tulee aina näitä kausia kun joku ei maistu ja joku maistuu. Siis nyt on vaan kausi.


Kun vieraat lähtivät ja paikan päälle jäi meidän lisäksi Sanniina ja Arttu bileiden oli tarkotus alkaa. Johonkin baariin piti mennä ja juoda auringon nousuun. Mutta mä nukahdinkin iskän vierashuoneeseen ja Eetu tuli pian herätteleen mua ja me lähdettiinkin kotiin nukkuumaan. Raskas päivä.

Niin, olihan niitä merkkejä ilmassa, mutta enhän mä sitä sillon tajunnut. Nyt kun miettii niin olihan se ihan selvää. Onhan niitä raskaustestejä tullu elämän aikana tehtyä varmuuden vuoksi monet kerrat, mutta tää  THE TESTI kuumotti kyllä normaalia enemmän. Näin jälkeenpäin kun muistelee.
Kun tein sen raskaustestin, me ei siis suinkaan istuttu käsikädessä vessan lattialla ja vannottu rakkautta toisillemme raskaustestin tuloksesta huolimatta, vaan mies pelasi kaverinsa kanssa NHL:ää olohuoneessa ja istuin siellä vessassa yksin. Kun testiin ilmestyi kaksi viivaa, rupesin nauramaan. En siksi että olisin ollut onnesta tai jostain muusta niin sekaisin, vaan siksi kun luulin sitä vitsiksi. C’moon, ettekö oo kuullu niistä läppää heittävistä raskaustesteistä ikinä?
Kun testejä oli kymmenkunta tehty ja kaikki näytti plussaa ja samoja raskausviikkoja, mutisin itekseni että miten tää on mahdollista. Niin, mitenköhän niitä lapsia tulee? vastasi äitini ja lisäsi heti perään että ”Kyllä sä nyt oot raskaana, mutta voin mä toki yhteen testiin pissata niin saadaan yks negatiivinen testi sekottaan pakkaa”. Niin, mähän siis keräsin kimpsut ja kampsut, nappasin ukon kainaloon, nakkasin koiran isälleni ja ryntäsin itkunsekavin tuntein mun äidin oven taakse. Sanaakaan sanomatta Äiti näki mun ilmeestä mistä on kysymys.
Oltiinhan me Eetun kanssa puhuttu että halutaan joskus lapsia. Oltiin me myös puhuttu että pupu olisi kiva lemmikki, mutta meillä ei silti sitä vieläkään ole . Yhtäkkiä olimme päätöksen edessä, mitä teemme, kun sisälläni kasvaakin pieni elämä? Vai tehtiinkö me edes päätöstä?
Tehtiin. Me tehtiin päätös muutaman ihmisen ajatuksille, ei meidän. Keskusteltiin keskenämme vaihtoehdoista, mitä muut tarjosivat. Ei tietenkään kaikki, eikä edes suurinosa, vaan ihan muutama ihminen. Päätös oli helppo, oikeastaan itsestäänselvä. Ymmärrän että miltei jokaisella abortin tehneellä on siihen syynsä, mä vaan en löytänyt yhtäkään syytä miksi mun olisi tarvinnut sellainen tehdä. Turha nyt enää on edes miettiä jos olisin abortin tehnyt toisten painostuksesta, mutta uskon että katuisin sitä koko loppu elämäni.
  Kuvittele että roikkuisit kalliolta ja joku tarjoaa kättään auttaakseen. Niin elämä tarjoaa meille mahdollisuuksia ja niihin on tartuttava. Me tartuimme mahdollisuuteen. Lahjaan joka köllöttelee nyt meidän välissä tukistaen isänsä hiuksia samalla kun nauraa hekottaa sydämensä pohjasta, vaikka kello on jo kaksitoista.
Rakastan tätä kaikkea. Rakastan niin paljon.

0 kommenttia

  1. petra kirjoitti:

    oi mikä kuva <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *