Hae
Julia Erica

IMETYS – VERTA, HIKEÄ JA KYYNELIÄ

”Kyllähän sä imetät, eiks niin?”

”Siis annaksää korvikketa sun vauvalle?”

”Imetys on niin helppoo, shoppailemassa ei tarvi kun lyödä tissi suuhun ja vauva on tyytyväinen.”

”Äidinmaito on parasta sun lapselle ja kaiken kukkuraks se on ilmasta.”


Mä en raskausaikana saanu minkäänlaista opastusta imetyksestä. Neuvolantäti sanoi että saan kyllä kunnon opastuksen asentojen kera sitten sairaalassa. Ja onhan se niin luonnollista että kyllä se sujuu. Ajattelin että tutustun vielä raskauden lopussa imetykseen paremmin, mutta synnytyspelon kasvaessa en osannut ajatella muuta kun miten selviän synnytyksestä ja miten vauva voi. Viimeiset raskausviikot istuin puhelin kädessä koko ajan ja luin netistä pelkkiä synnytyskertomuksia toivoen että kaikki sujuu hyvin. Häpesin jollain tapaa synnytyspelkoani että en puhunut siitä kenellekkään ja sen takia synnytys oli ainoa ajatukseni siihen asti kunnes se oli ohi. Ja synnytyshän meni hyvin, todella hyvin. Kun vauva vihdoin nostettiin rinnalleni ja kätilö huikkasi hetken kuluttua että nyt olisi aika imettää, menin ihan sekaisin. En tiennyt miten sen teen, miten päin olen ja miten vauvalla on hyvä. Loppupeleissä olin ihan kiemurassa, todella huonossa asennossa ja mietin mielessäni että ”joudunko” aina käsikolmella mutkalla varmistamaan että vauvan sieraimet ovat vapaana. Synnytyssalista siirryimme viiden tunnin jälkeen potilashotelliin, jossa yövyimmekin seuraavat kaksi yötä.
Ensimmäisenä aamunamme siellä muistan kun nousin ylös sängystä, kurkkasin pienen tuhisijamme petiin, vuodatin muutamat onnen kyyneleet ja ihmettelin rintojen kirvelyä. Päivän mittaa kirvely vaan kasvoi ja jossain kohtaa huomasin rinnanpäiden olevan rikki. Illalla vauva itki koko ajan ja yksi potilashotellin kätilöistäkin huomatti että kylläpäs siellä itketään kovaa. Sanoin miehellekkin että potilashotellin työntekijät varmaan pitää mua huonona äitinä kun en osaa rauhottaa meidän lasta. Kyyneleet valuen silmistä yritin imettää, mutta kipu oli niin kova etten vaan pystynyt. Kävin kysymässä lisämaitoa jos kipu helpottaisi pienellä imetystauolla. Sain 5ml maitoa jonka vauva söi ensimmäisellä huikalla ja vähän rauhoittui. Kun kävin uudestaan kysymässä lisää, oli vastaus että emme me sitä muuten vaan jakele. Kysyin myös saisinko tutin koska vauvamme imemisen tarve oli suuri, mutta vastaus oli ehdoton ei. Pilaisin sillä meidän vauvan, joka nytkin vaan huutaa. Palasin huoneeseemme ja sanoin Eetulle että ei saada tuttia, ei saada maitoa, mä haluan nyt kotiin täältä, mua ahdistaa. Mua ahdistaa kun ollaan suurennuslasin alla, mua ahdistaa kun en osaa, mua ahdistaa kun ei saada apua.
Huuto alkoi taas ja yltyi vaan. Jossain kohtaa Eetu kaivoi mun sairaalakassia vaatteet lennellen ympäri hotellihuonetta mutisten että pitäis olla tutteja pakattuna mukaan. Kun tutti löytyi ja sain sen laitettua kädet täristen vauvamme suuhun, valtasi hotellihuoneemme täysi hiljaisuus ja vauva nukahti miltei heti. Lähdin käymään hotellin aulassa ja sieltä palatessa sama kätilö kenen kanssa olin aijemmin puhunut tuteista pysäytti mut ja sanoi: Mitä sä oot raskaana tehny kun teidän vauva huutaa noin? Kyllähän se nyt hiljeni kun vaan imetit mutta on sillä kova ääni. En vastannut kätilölle mitään vaan painelin suoraan huoneeseemme järkyttyneenä. Kiipesin sänkyyn Eetun viereen, menin niin syvälle sen kainaloon kun vain pääsin ja itkin kuinka huono äiti mä oon. Eetun silittäessä mun päätä olin ilmeisesti nukahtanut, olinhan mä ihan väsynyt ja sekasin hormoneista.
KOPKOP. ”Tullaan ottaan verikokeita” kuului oven takaa. Pomppasin pelästyen ylös sängystä, huomasin että aikaa oli mennyt 4 tuntia. Just kun ovi aukes, nappasin vauvan suusta tippuneen tutin ja piilotin sen meidän patjan alle. Olin jopa vähän paniikissa että näkikö kukaan. Meille kerrottiin että päästään lääkärintarkastuksen jälkeen kotiin, joten laskin tunteja tarkastukseen. Kysyin siellä että kannattaako mun antaa korviketta välillä vauvalle kotona jos imetys on yhtä kipeää. Kätilö hyökkäsi lääkärin eteen ja vastasi: Jos haluat pilata kokonaan lapsesi niin anna mennä. Lääkäri oli vain hiljaa niinkuin mäkin. Onneks sain sanoo heipat sen jälkeen koko sairaalalle ja lähteä vaan kotiin.
Ihanaa, omakoti. Meidän koti, jonka mun rakas ystävä oli käyny siivoomassa, kun lähdettiin niin ylläen sairaalaan. Itkuhan siinä tuli. Kaikki oli täydellistä. Mun vanhemmat kävi nopeasti meillä ja Eetun isäkin siinä muistaakseni pyörähti. Kun vauva näytti ensimmäiset merkit nälästä, kaivoin kaapista korvikepurkin, kippasin koko purkin tuttipulloon. Vauva söi sen minkä jaksoi, nukahti tyytyväisesti syliini ilman huutoa, ähinää ja tuhinaa. Yön jälkeen maito oli noussut kunnolla, rinnanpäitä edelleen kirveli ja se paine rinnoissa oli järkyttävä. Herätin Eetun samantien että lähtee hakeen mulle rintapumppua Ideaparkista. Sanoin vielä että ei oo mitään väliä minkälainen, kunhan saan pumpattua. Ja kun Eetu saapui ostosreissultaan pumpun kanssa, olo helpottui ja meidän vauva sai taas mun omaa maitoa. 
Kun terveydenhoitaja tuli meille kotiin viikonpäästä synnytyksestä häpesin sitä etten osannut imettää. En osannut, se sattui, veri valui ja vauvakaan ei ollut tyytyväinen imettäessä. Imetin kerran päivässä, muuten pumppasin. Pumppasin kahden tunnin välein, tiskasin koko ajan ja rintapumppu löytyi aina kattilasta. Siitä oli tullut rutiini eikä se mua haitannut. Ei ainakaan sattunut ja vauva oli tyytyväinen ja sai kuitenkin mun omaa maitoa. Terveydenhoitaja näytti muutaman asennon ja korjas imuotetta ja kertoi imetyksen luonnolisuudesta ja kuinka se rupee sujuu varmasti myöhemmin. KOSKA?
Se ei tuntunut ollenkaan luonnoliselta imettää itkevää ja kiemurtelevaa vauvaa, joka pelästyi aina kun rupesin itkemään imetyksen alussa. Joka kerta yritin laskea kahteenkymmeneen, koska sillon varmasti pahin kipu olisi ohi. Me ei vaan koskaan päästy yli vitoseen, kun räjähdin poruun, vauva pelästyi ja päästi irti. Ja taas alotettiin alusta. Pelkäsin jokaista imetyshetkeä ja yritin keksiä tekosyitä miksi pitäis vaan pumpata ja antaa pullosta. Laskin päiviä paljonko on enään jäljellä 3kk ikään, että saisin antaa sosetta. Ajatuskin imetyksestä aiheutti ahdistuksen, ja taas sen tutun ajatuksen siitä että mä oon huono äiti. Kaikkihan osaa imettää, enkä mä oo ikinä nähny kenenkään kiemurtelen kivusta imettäessä samalla tavalla kun mä tein. 

Jaksanko pumpata maitoa seuraavan vuoden?
 Jaksanko asua tiskialtaassa? 
Jaksanko keittää jatkuvasti rintapumpun osia, pulloja ja härveleitä?
 Pitääkö mun kantaa pumppua aina käsilaukussa? Missä mä tiskaan osat jos oon vaikka Ideaparkissa, vai pitääkö jättää menemättä?

Kun vauva nukkui yöt heräten vaan kolme kertaa yössä, miksi mä olin niin väsynyt? En pystynyt nukkuun kun stressasin imetystä, hakkasin päätäni seinään ja mietin miksi en raskausaikana ottanut selvää asiasta enempää. Miks mä luulin että se on luonnollista ja helppoa? Toruin itseäni omasta tyhmyydestä, kunnes yks päivä päätin että nyt loppuu stressaaminen ja asialle on tehtävä jotain. Kasa imetyskirjoja, kaverin kehuma Lansinoh-voide ja google tuotti tulosta ja imetys rupesi sujumaan päivä päivältä paremmin. Välillä tuli takapakkia, välillä itkettiin, välillä naurettiin. Pikku hiljaa sain kerättyä itsevarmuutta ja imetys alkoi tuntua luonnolliselta ja helpolta. Vauvan ollessa kahden kuukauden ikäinen imetyskivut oli enää tuskainen muisto. Rupesin nauttimaan meidän yhteisistä imetyshetkistä, ihana pieni vauvamme minun vierellä tuhisemassa, syömässä ja juomassa ja loppuviimein nukkumassa. Tuli kolmen kuukauden ikä, ei tullut mieleenikään antaa soseita vielä. Neljän kuukauden iässä uusi neuvolantäti kehotti antamaan soseita pikkuhiljaa, mutta sillain mikä meistä tuntuu hyvältä ja oikealta. Ja niin me tehdään, vähän maistellaan, hitaasti ja varovasti, ja edetään just sen mukaan mikä meistä tuntuu oikealta. Ja jos mun maito vaan riittää, aijon imettää niin kauan kun maitoa on, ainakin sinne yhden vuoden ikään. 
Niin ja se tutti, se syntinen kapistus ei ole kelvannut meidän tyttärellemme kymmentä kertaa enempää. Välillä mä nappaan kaapista myös sen syntisen korvikepurkin, kippaan sen tuttipulloon ja annan sen Eetulle. Eikä mulla oo huono omatunto siitä. Eikä tarvikkaan olla.
Mä oon vaan äiti, hyvä äiti omalle rakkaalle pienelle tyttärelleni.

0 kommenttia

  1. Anonyymi kirjoitti:

    Ennen tytön syntymää en edes tiennyt haluanko imettää, ajatus ei tuntunut itselle hyvältä. Maito nousi vasta 3-4 päivän päästä synnytyksestä ja tyttöä piti syöttää alle parin tunnin välein alhaisen sokereiden ja korkean bilirubiinin takia. Se kipu mikä imettäessä aluksi oli, teki mieli luovuttaa. Jossain välissä mieli teki tepposet ja korvikkeesta tuli ehdoton ei, anoppikin sai vihat niskoillaan tässä vaiheessa (mitäs toi 10!! Tuttipulloa ja likemmäs 10 litraa korviketta kysymättä meiltä). Imettäminen ahdisti muiden läsnäollessa, mutta enemmän ahdisti ajatus pumpatusta maidosta, jokuhan saattoi luulla että annan korviketta (jep, kieroutunut mieli). Tyttö on kohta 11 kk ja en malta odottaa että voin lopettaa imetyksen pian, meillä on viha-rakkaussuhde. Mutta tässä huomasin miten paljon itseen vaikuttaa ulkopuolinen paine, niinkuin imetys olisi täydellisen äidin merkki, mitä se ei missään nimessä ole.
    Ps. Tytöllä puhkesi ekat hampaat 3 kk iässä, ei lisännyt imetyshetkistä nauttimista 😀

  2. Anonyymi kirjoitti:

    UPEAA! Imetys on iso asia monelle ja ihan mahtavaa että et luovuttanut vaan jatkoit yrittämistä 🙂 itse uskon että imetys onnistuisi kyllä kaikilta, mutta paineita ja stressaamista aiheesta on liikaa, eikä viitsitä yrittää tarpeeksi, korvikkeisiin turvaudutaan liian helposti. Nostan kyllä hattua että jaksoit noin pitkään pumppailla. Itsellä 7kk tyttö ja oikea tissitakiainen. Muutaman kertaa olen soseita tehdessä pumpannut maitoa sekaan, heti meni hermo pumpun kasaamiseen ja keittelyyn 😀
    Ja apua mikä kätilö!! Todella törkeää 🙁 meillä kätilöt auttoi jonkin verran, kun vauva ei saanut kunnon imuotetta. Komensivat kyllä koko ajan imettämään makuullaan kun kuulemma helpompaa, vaikka omasta mielestäni istuen oli helpompaa. Meidänkin vauva yöllä synnärillä vain itki ja itki, joten tiedän tunteen.. tuttia en halunnut antaa. Olikin kyllä sitten kipeä, ja lastenosastolla olivat antaneet lisämaitoa ja tutin.

  3. Julia kirjoitti:

    Imetys on asia mistä mä oon ylpeä ja jokainen imettänyt saa olla myös! Mäkin uskon että jokainen haluava onnistuu imetyksessä kunhan siitä on tarpeeksi tietoa ja tukea tulee raskausajalta asti. Moni luovuttaa siitä tilanteessa kun maidon tulo "vähenee" ja lapsi hermoilee rinnalla ja ilman rintaa, vaikka sillon usein lapsi yrittää vaan lisätä maidon määrää! Mä koin taas aluks makuullaan imetyksen helpommaks 😀 mä oon kans kuullut että lastenosastolla annetaan "helpommin" tuttia ja lisämaitoa, mikä on mun mielestä kuitenkin ymmärrettävää 🙂

  4. Julia kirjoitti:

    Hei sun ajatukset kuulostaa tosi tutuilta! Mäkään en ollut varma haluanko edes imettää, ajatus oli kauheen vieras alkuun. Kuitenkin olin päättänyt yrittää ja arvasin että se ajatus siitä sitten muuttuu! Muakin ahdistaa ajatus imettää muiden läsnäollessa, kateellinen oon niille äideille kellä on rohkeutta imettää julkisesti! 🙂 mä en koskaan jää imettään porukkaan vaan meen aina sivuun, mutta mua ei haittaa vaikka joku tulis sinne sit jutteleen mulle. Musta tuntuis kiusalliselta imettää muiden edessä ja tiedän että usein mun seura kokis sen myös kiusallisena. Toikin kuulostaa tutulta että jos antaa pullosta, sen on pakko olla korviketta :D! Joo kukin tyylillään, en mä lähde ketään tuomitseen siitä millä lapsi kasvaa. Ja eiköhän loppupeleissä lapselle anneta just sitä ravintoa, mikä sille on sillä hetkellä parasta! 🙂

  5. Anonyymi kirjoitti:

    Olethan laittanut palautetta synnytyssairaalaan potilashotellin kätilön toiminnasta? Nettisivuiltakin löytyy palautelaatikko, esim. pshp:lla sivujen oikeassa ylänurkassa.

  6. Julia kirjoitti:

    Kiitos vinkistä, en tiennyt että netissä voi laittaa palautteen! Meen naputteleen sen sinne nyt. Ei kai koskaan voi olla liian myöhäistä 🙂

  7. Julia kirjoitti:

    Enkä milläänlailla halua mustamaalata Tayssia, synnytys ja kaikki muu sujui todella hyvin, kätilöt oli mahtavia siellä Synnärin päässä! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *